Melkein rikki rakastetut
Aina ei tarvitse ostaa uutta. Ympäristöystävällisin tavara on se, jota käytämme vuodesta toiseen. Ne ovat niitä lähes rikki rakastettuja vaatteita tai esineitä, joista pidämme hyvää huolta ja korjaamme tarvittaessa. Rakkaat esineet siirtävät mukanaan muistoja ja historiaa – niihin voi syntyä ylisukupolvinen tunneside. Kerromme millaisia aarteita on Sarilla, Nikolla ja Pirkolla.
”Leivon pullaa yli 50-vuotiaalla monitoimikoneella”
Sari Nyrhinen pääsi 19-vuotiaana töihin Jyväskylän Konttorikoneelle ja osti Hobby Hallista osamaksulla monitoimikoneen.
– Se on ollut käytössä yli 50 vuotta, ja serkullani on Ruotsissa samanlainen. Kyllä aikoinaan tehtiin koneita, jotka kestävät.
Monitoimikone on kulkenut Sarin mukana Gummeruksenkadun pikkuyksiöstä asunto kerrallaan nykyiseen kotiin, jossa kone ei pelkästään vatkaa, vaan siivuttaa sipulit, perunat ja porkkanat joka syksyiseen silakkalaatikkoon.
– Pystyy sillä jauhamaan lihaakin ja tekemään makkaraa.
Eniten monitoimikoneella tehdään pullaa, kuten jo lasten ollessa pieniä.
– Edelleen lähellä asuva tyttäreni pyytää minua tekemään hänelle ja Helli-koiralle kristallipullia!
Ehjiä tavaroita ei heitetä hukkaan
Kertaakaan monitoimikonetta ei ole tarvinnut viedä huoltoon, mutta pari kertaa siitä on vaihdettu sulake. Laitteen ainoa huono puoli on kova ääni, ja onhan pintakin vähän kellastunut.
– Se ei kuitenkaan toimintaa haittaa. Meillä ei ole tapana heittää ehjiä tavaroita hukkaan.
Myös Sarin edesmenneen äidin tavarat pistettiin säilöön varastoon, joka toimi aarreaittana seuraavalle sukupolvelle. Jokainen sai katsoa ensimmäiseen omaan kotiinsa, mitä ”mummun varastosta” löytyy.
– Hyvin kelpasivat niin keittiövälineet kuin lamput, matot ja verhot.
Muistot tuovat turvaa
Kodinkoneita suurempi tunnearvo Sarille on leijonapehmolelulla, jonka hän osti dementoituneen äitinsä turvaksi ja säilytti sittemmin sängyn päällä muistona. Se lohdutti myös oman traumaattisen kokemuksen jälkeen.
– Jäin korona-aikana yksin matkakohteeseen ylibuukatun lennon takia useammaksi päiväksi kaaoksen keskelle.
Kokemus jätti jälkensä ja näkyi kotiin palattua unettomuutena.
– Vasta kun ymmärsin ottaa leijonan leuan alle kainaloon, henki taas kulki ja sain unen päästä kiinni. Se toimii turvanani edelleen.
”Rahalla ei yhtä hyvää hirvestystakkia saa”
Muuramelainen Niko Peltola sai 20 vuotta sitten isältään Nurmeksessa valmistetun Sastan sarkatakin, joka oli kuulunut alun perin vaarille tai vaarin veljelle. Takki palvelee yhä samassa käytössä kuin edellisilläkin sukupolvilla 1960-luvulta asti.
– Se on päälläni syksyisin hirvenmetsästyksessä, ja jahtiporukan vanhemmalta kaartilta löytyy ihan samanlaisia takkeja.
Niko ei vaihtaisi takkia uuteen, onhan se ominaisuuksiltaan yhtä hyvä tai jopa parempi kuin mitä rahalla saa.
– Villasta tehty takki on vesisateella vähän hankala, mutta aina muulloin lämmin ja hiljainen: se ei kahise metsästyksessä. Eikä sitä tarvitse pestä, vaan tuuletus riittää.
Takki tulee siirtymään myös seuraavalle sukupolvelle, mutta kiire ei vielä ole.
– Vanhempi poika on vasta 140-senttinen, mutta haluaa jo ahkerasti mukaan hirvimetsälle, Niko naurahtaa.
Sama kastemekko on kulkenut suvussa yli 90 vuotta
Peltoloiden perheen vanhojen tavaroiden ja historian arvostus näkyy myös kastemekossa, joka on kulkenut suvussa yli 90 vuotta. Peltolan isovanhemmat kastettiin mekossa 1930- ja 1940-luvuilla, ja seuraava rypäs pienokaisia syntyi Nikon oman sukupolven kohdalla 1970-luvulla.
– Historiaa onkin itsestä katsoen jo molempiin suuntiin, ja 1990–2020-luvulla samassa mekossa on kastettu jo kahdeksan lasta, meidän omat lapset mukaan lukien.
Kastemekkoa säilytetään Peltoloiden suvun 150-vuotiaassa kotitalossa, jossa asuu Nikon siskon tytär perheensä kanssa.
– Mekko kuuluu ikään kuin Peltolan kalustukseen.
Kastemekon on tehnyt Nikon Ida-mummu, ja mekkoa on aikojen saatossa korjailtu.
– On se ollut esillä parissa näyttelyssäkin.
”Isoäidin pöydän ääreen kokoontuvat nyt meidän lapsenlapset”
Kun entisaikoina mentiin miehelään eli naimisiin, tuore vaimo sai lahjaksi usein huonekaluja. Näin kävi myös Pirkko Mäen puolison Juhanin äidille, joka sai vuonna 1932 uutena keittiönpöytäryhmän. Se on ollut nyt Mäkien käytössä yli 20 vuotta.
– Pelastimme mieheni tyhjilleen jääneestä synnyinkodista rakkaimpia kalusteita, ennen kuin se myytiin 1990-luvun lopulla. Entisöijä vaihtoi tuolien istuinosiin uudet kankaat ja käsitteli puuosat.
Samat muistot tulevat mieleen aina pöydän ääreen istahtaessa.
– Tässä ne ovat isovanhemmatkin istuneet, ja nyt pöydän ääreen kokoontuvat meidän lastenlapset.
Mummolassa eli härmäläisittäin isuäiteen luona isulassa pöytä oli kammarin puolella juhlavampia hetkiä varten, kun vieraille katettiin paremmat tarjottavat. Mäkien omassa kodissa pöytä on keittiössä arkikäytössä, ja olohuoneen puolella on toinenkin sukukalleus.
– Oman äitini peruja oleva pöytäryhmä vuodelta 1938 on käytössä lisätilana aina, kun lapset ja lapsenlapset tulevat käymään.
Tunneside ylittää sukupolvet
Mäen suvulla on vahva tunneside moniin muihinkin vanhoihin tavaroihin. Sukutalosta pelastettiin esimerkiksi sievä komuutti, jonka pojanpoika Eetu on jo varannut itselleen.
– Meillä komuutti on ihan vain koristeena keittiössä, mutta hienompi väki piti niitä entisaikoina kammareissa aamupesuja varten.
Olohuoneessa on paraatipaikalla Pirkon anopin itse kutomista ja värjäämistä langoista tehty ryijy vuodelta 1933. Sekin pelastettiin sukutalosta muistona appivanhemmista.
– Nyt se muistuttaa meitä lastemme isoäidistä ja hänen kädentaidoistaan.
